Pimeyden sydämessä: Yöajoviikko

Helsingin syke rauhoittuu. Taivas hiipii mustaksi ja pakkanen kiristyy yön kietoessa metrovarikon syleilyynsä. Kun valtaosa pääkaupungin asukkaista vaipuu uneen, me saavumme. Me kaksitoista metrokurssilaista astumme varikon ovista sisään painavan juna-avainketjun kilistessä reisiämme vasten sekä haukotellen huonosti nukutun yön verottaessa vireystasoamme. Ilmassa on levottomuutta jota edes hermostuneet naurahdukset eivät saa laantumaan. Meitä kahtatoista odottaa viisi yötä kestävä ajo-osuus, jonka tarkoituksena on antaa meille ajovarmuutta sekä rohkeutta toimia oikein hetkinä, jolloin ajomme keskeytyy vika- ja vaaratilanteiden kohdatessa meitä linja-ajossa. Ajo-ohjaajamme aistivat hermoilumme ja rohkaisevat meitä kannustavilla sanoilla. He kertovat, että on aika jakautua pareihin ja löytää illan ajaksi oma metrojunamme lähtölaitureiden uumenista. On aika hypätä takaisin puikkoihin. On aika likaisen tusinan ratsastaa jälleen.

Kaakillamme on sotamaalaukset valmiina.

Saatuamme lähtöluvan varikkovalvomon autoritäärinen miesääni ohjeistaa meidät ohi laituriovien kohti seestynyttä Helsingin kaupunkia. Työnnämme ajokahvaa ja hiljalleen valumme yön selkään, pimeyden sydämeen. Päästyämme pois varikkoalueelta otamme juniimme täyden vedon ja porhallamme huippuvauhtia seuraavaa asemaa kohti. Pysähdymme ottamaan kyytiimme matkustajia, joita asemilla on vain mielikuvituksissamme. Hiomme jarrutuksia, painamme mieleemme ajoprofiileja sekä asemalyhenteitä. Yritämme muistella seuraavan opastimen takaa löytyvien nopeusopastimien lukemia, sekä aprikoimme logiikkaa jolla opastimet ovat merkittyjä. Mitä ihmettä tarkoittaa kirjaimet "AD" tuonkin opastimen alareunassa? Mihin se lyhyt juna nyt pysähtyikään Hakaniemen asemalla 2-raiteella? Moneltako se ruokatauko oli? Tuliko minulla eväät mukaan? Niin monta kysymystä.

"Mikä tuo ohiajava oranssi väkkyrä on?"

Ja niin kaksi ensimmäistä yötä meni. Pikku hiljaa, hetki hetkeltä ajomme muuttui aina hieman varmemmaksi. Kuulimme, että yöviikolla harjoittelisimme vikatilanteitakin, mutta sen aika ei ollut vielä. Vielä ei tarvinnut pelätä tuntematonta. Kuljimme tuttuja raiteita. Tiesimme, että kolme ensimmäistä yötä ajaisimme laiturilta toiseen ilman sen suurempia keskeytyksiä. Kun kolmas yöajo alkoi, lähdimme matkaan luottavaisin mielin. Tänään olisi hyvä yö. Tänään me osaamme tämän. Sain ajo-opettajaltani haasteen ajaa Ruoholahdesta Mellunmäkeen aikataulussa pysyen. Pieni hymy huulessani lähdin matkaan. I got this. Jarrutin asemilla suhteellisen tarkasti ja ajoin välit lähes ajoprofiilien mukaisesti. Tämä sujuu kyllä, pysyn aikataulussa. Kulosaaren asema lähestyi. Tämä on se lyhyt asema. Olin lähes asemalla, kun hätäopastimen punainen valo syttyi aseman edessä. Punainen valo. Pysähdy välittömästi. Hätäjarru. En voinut uskoa silmiäni. Ei tässä näin pitänyt käydä. Olin aikataulussa. Miksi näin käy, onko radalla joku sinne kuulumaton? Eihän vikatilanteita nyt tänään vielä harjoitella, eihän?

Ja sitten se vihdoin meni jakeluun. Kyllä muuten harjoitellaan.

Tänään on luvassa kahdenkymmenenyhden kilometrin esterata.

Nykäisin hätäjarrusta ja junan kaikki jarrut aktivoituivat. Metrojuna pysähtyi yllättävän pehmeästi mutta varmasti ennen hätäopastetta. Hiljaisuuden rikkoi valvomosta tullut soitto, jossa kerrottiin radalla olevasta tuntemattomasta henkilöstä keräämässä pulloja raiteilta. Eihän siellä oikeasti ketään ollut, mutta kesti ruokataukoon asti, ennen kuin tajusin että kyseessä oli valvomon keksimä skenaario, jota käytettiin harjoitusmielessä. Pääsimme valvomon luvalla jatkamaan matkaa, mutta vahinko oli jo sattunut. En tulisi pysymään aikataulussa, en sitten mitenkään. Ilmeisesti ei paljon vaadi, että liikenne metrolinjalla viivästyisi. Tarvitaan vain yksi radalla harhaileva pullonkerääjä pilaamaan tuhansien metromatkustajien aikataulut. Tuumailin, että myöhästyisin noin kymmenen minuuttia, mutta en aavistanutkaan, että valvomolla oli vielä suunnitelmia varalleni. Myös ohjaamossa mukanani olevalla ajo-ohjaajalla oli muutama jekku mielessä, jolla ajo saatiin keskeytymään tai hidastumaan. Ajon aikana junassani matkustava kuvitteellinen matkustaja veti hätäpysäytyskahvasta tai soitti epämääräisiä hätäpuheluita, joihin kuljettajan pitää reagoida asiaankuuluvalla tavalla. "Jaa, entäs sitten" ei ole asiaankuuluvaa, mutta aamuyön lähestyessä myönnettäköön että saatoin tokaista edellämainitulla tavalla kuvitteelliselle matkantekijälle. Juuri tämän vuoksi vikatilanneharjoituksia tehdään.

Matkani Ruoholahdesta Mellunmäen kääntöraiteelle kesti lopulta noin puolitoista tuntia.En ollut ainoa, jolla oli ongelmia ajon aikana. Ruokatauolla kuulin kurssitovereilta vastaavan kaltaisia tarinoita vikatilanteista. Olimme käyneet läpi kurssin vaikeimman päivän. Ja seuraava yö olisi entistä haastavampi.

Ja niin siinä taas oltiin. Istuimme ohjaamossa, käsi ajokahvalla. Päässämme pyörii eilisen kaaos. Ajomme alkoi varovaisesti, kukaan ei rohjennut ajaa täydellä vedolla. Odotimme kauhulla seuraavaa pullonkerääjää, hätäpuhelua tai poikkeusopastinta, jonka aikana hermot helisivät itse kullakin, kun ohitimme punaisen valon valvomon käskystä. Vikatilanteita ropisikin aika lailla, emme päässeet helpolla. Mutta yön aikana tapahtui jotakin. Vikatilanteet eivät pelottaneetkaan samalla tavalla kuin edellisyönä. Olimme alkaneet tottua niihin.

Ryhmämme oli päässyt yli sen tunteen jolloin vikatilanteet tuntuivat ylitsevuotavilta. Niistä oli tullut juuri niitä, miksikä niitä kutsuttiinkin: vikatilanteita. Haastavia ongelmatapauksia kyllä, mutta nyt meillä olisi työkalut niiden ratkaisemiseksi. Olimme sisäistäneet neuvot, joita saimme huikeilta ajo-opettajiltamme, sekä olimme omaksuneet kokemuksen tuoman varmuuden, jotka auttoivat meitä toimimaan itsenäisesti haasteiden edessä.

"Asemilla pysähdytään, eikö vain?"

Olimme päässeet pahimman yli. Tarvitsimme tosin vielä paljon ajoharjoittelua, jota olisi kyllä runsaasti tarjolla. Viimeinen yöajoharjoittelupäivä tuntui kepeältä ja isoimmaksi haasteeksi osoittautuikin keskittymiskyvyn kasassa pitäminen. Yöajoviikko oli saatu pakettiin, ja kaikki selvisivät siitä. Viikko oli kaikista tähän mennessä olleista kurssiviikoista kaikista antoisin, haastavin sekä hyödyllisin. Ryhmämme tarvitsisi pientä irtiottoa ajamisesta. Ryhmälle tekisi pieni kävely hyvää. Onneksi kurssikalenterin suunnittelijalla oli hyvät vaistot suunnitellessaan yöajoviikkoa seuraavaa kurssipäivää.

Luvassa olisi kevyt patikkaretki tunneleissa...metrojunien kanssa.

Kirjoittanut Miska Engström